Tarinat siitä, kuka, mistä syystä ja miten on tullut ensimmäiseksi uudisasukkaaksi, ovat yleensä myöhempää kerrosta kuin jättiläis- ja lappalaistarinat. Ne ovat enimmäkseen 1500-luvulta ja alueilta, jotka vasta tuolloin otettiin asutuksen piiriin. Niinpä keskiajalla asutetuista seuduista, kuten Limingasta ja Iistä, ei ole samantapaisia tarinoita, joita löytyy jokivarsien keski- ja latvaosista, lähinnä savolaisten asuttamilta alueilta.

Asutustarinoissa toistuvat tavallisesti samat teemat: veljekset tai kaverukset – useimmiten kolme – lähtevät etsimään uusia asuinpaikkoja. Uudisasukas sopivan asuinpaikan löydettyään sitoo lehmän puuhun tai ripustaa kontin puun oksaan. Siitä on yleensä tullut pyhä puu. Puu on myöhemmin kuivunut ja kaatunut, mutta sen kanto on pitkään ollut talon asukkaiden tiedossa.

Talon paikka on löytynyt monella tapaa. Joku on unessa saanut tietää talon paikan, tai jokin eläin on sen osoittanut. Talo on voitu rakentaa myös sille paikalle, jossa ensimmäinen asukas on paikkaa hakiessaan kyllästynyt etsimiseen.

Moniin asututustarinoihin liittyy lastun näkeminen joessa, mikä on ollut merkkinä uuden naapurin tulosta. Nykyään on Suomessa hyvin usein toistettu tarinaa, jonka mukaan ensiksi tullut on tappanut kirveellä uuden naapurin. Tarinaa on pidetty osoituksena suomalaisen luonteenlaadusta: eristäytymishalusta ja väkivaltaisuudesta. Mutta ainakaan vastaavissa pohjoispohjalaisissa tarinoissa ei ole yleensä näin veristä loppua.

Haapaveden asuttaminen

Sotkamon suurista erämaista lähti kerran kolme veljestä etsimään lännestä itselleen asuinpaikkaa. Taivallettuaan aikansa he tulivat Pyhäjoen metsäisille rannoille, paikalle jossa joki levenee nykyiseksi Kirkkojärveksi. Yksi veljeksistä tunsi olevansa uudella kotipaikallaan ja jäi siihen asumaan.

Muut veljekset jatkoivat matkaansa joen poikki etelämmäksi. Noin viisi kilometriä tarvottuaan toinen veljeksistä päätti pysähtyä ja jäädä kahden pienen järven väliselle niemekkeelle metsäkansan kaatajaksi ja kalaparvien pyytäjäksi. Siihen hän salvoi pirttinsä ja saunansa. Paikka kantaa vieläkin Pirttiniemen nimeä.

Kolmas veli jatkoi matkaansa. Hän oli myöhemmin kuuluisaksi tulleen Nikun suvun kantaisä, Iso-Niku. Hän ei kalavesiä kaivannut, ja niinpä hän viisitoista kilometriä taivallettuaan asettui järvettömälle seudulle, soiden keskelle. Hän perusti Karsikas-nimisen tilan. Tullessaan paikalle hänellä oli pata päässä, puoli tynnyriä rukiita sekä emäntä ja lehmä matkassa. Suuren kuusen oksat hän karsi ensi töikseen kannuksiin, ripusti oksan tynkään konttinsa. Tämä karsikkopuu oli sitten pyhä puu. Se myös opasti hänet metsästä kotiin, sillä se oli kookkain puu, joka näkyi kauas. Tästä karsikosta sai myöhemmin koko kylä nimensä. (Haapavesi ennen ja nyt I. 1948. Hannes Ritolan kertomus)

Haapaveden Hatulan talon ensimmäiset asukkaat tulivat Oulaisista. Heidän kerrotaan olleen jättiläissukua. Samaa sukua elää Vattumäellä. Jaakko Vattu oli iso mies, ja hänellä oli kolkko ääni kuin peikolla. Hänen vaarinsa oli vielä palvellut puujumalaa, jolle kekrinä uhrattiin karjaonnen saamiseksi. Eräässä toisessa talossa (Vatjusjärven Sutelassa) oli koivuinen pölkky, jota säilytettiin tallinparressa, ja sitä kutsuttiin nimellä Mytti. Sille uhrattiin viinaa. (Jääskeläinen 1911/Kansanrunousarkisto)

Haapaveden Karhunkangas löytyi metsänjumalan avulla

Pienen järven rannalle Pulkkilaan muutti asukas Viitanen nimeltään Savosta käsin. Siitä sai Viitasenjärvi nimensä. Kun asukkaat lisääntyivät järven rannalla eikä elantoa rittänyt kaikille, lähti joku nuorista miehistä etsimään itselleen avarampia metsästysmaita. Hankikelin aikaan hän sonnustautui matkalle, otti konttiinsa suolaa ja rieskaa, teroitti sauvakeihäänsä, täytti nuoliviininsä ja lähti hiihtämään äärettömiä erämaita Haapavedelle päin.

Hiihtomatkansa aikana hänen oli yövyttävä metsässä havuvuoteella nuotion ääressä. Ennen nukahtamista hän uhrasi metsänjumalille Tapiolle ja Mielikille pyytäen suosiota. Tapio tunsi jotenkin miehen omakseen ja unessa neuvoi häntä:
– Hiihdä auringonlaskun suuntaan, niin tapaat karhun pesän, kaada karhu ja rakenna pirttisi pesän päälle, niin ei pidä viljan ja särpimen pöydältäsi puuttuman.

Aamulla nuori Viitanen lähti hiihtämään Tapion neuvomaan suuntaan. Hän tuli puron varteen, jonka toisella puolella oli luonnonniittyä ja vähän kauempana hongikkoa. Erään kumpareen laidassa nietoksessa olevasta reiästä nousi huurua. Tämä oli miehelle tuttu näky, merkki karhun sammaleisesta pesästä. Siinä oli Tapion hänelle määräämä pirtin paikka.

Viitanen riisui verkkaisesti turkkinsa hangelle, laski jousensa ja viininsä sen päälle, tarkisti keihäänsä ja läheni pesäkumpua. Kevät oli jo niin pitkällä, että karhu oli herännyt talviunestaan. Karjaisten se syöksyi kohti outoa tunkeilijaa. Mutta mies oli varuillaan. Karhun noustua kahdelle jalalle hän survaisi terävän keihäänsä karhun leveään rintaan eikä voimansa tunnossa malttanut olla huudahtamatta:
– Terveisiä Viitasilta!

Kaatamansa karhun pesän päälle Viitanen rakensi sitten pirttinsä ja perusti perheen. Näin paikka sai Karhukankaan nimen. (Haapavesi ennen ja nyt I. 1948. Vilho Koskelan kertomus)

Jotunin veljekset Kalajoen pappia pakoon

Kalajoen edustalla on suuri tasalakinen kivi. Sitä on kutsuttu Hylkikiveksi. Tältä kiveltä kalastajat ja hylkeenpyytäjät ovat lähteneet pyyntiretkilleen. Heidän tullessaan takaisin papin veronkantajat ovat odottaneet kivellä ja vaatineet kymmenyksiä.

Kerran Jotunin veljekset olivat lähteneet hylkeitä pyytämään. Merellä oli noussut myrsky, ja miehet olivat ajautuneet Ruotsin puolelle. Lopulta he väsyneinä, märkinä ja nälkiintyneinä palasivat takaisin saaliinaan vain yksi hylje.

Tuolloin Kalajoen pappina oli ankaraksi tunnettu Tavast. Hänen veronkantajansa vaati väsyneiltä miespoloisilta kymmenyksiä. Paljoista vaivoista kärtyneenä toinen veljeksistä sieppasi hyljehangon ja löi sillä veronkantajaa niin, että tämä kuoli siihen paikkaan.

Jotunin veljekset eivät uskaltaneet mennä kotiin vaan pakenivat metsään rangaistusta peläten. Juostessaan he tapasivat tytön, jolle he sanoivat:
– Tuo, ystävä kulta, meille heti jotain syötävää Ketunkiven luo, jossa me odottelemme.

Tyttö toi heille voita, leipää, silakoita ja vieläpä ison juustonkin. Ruoan saatuaan veljekset jatkoivat pakomatkaansa. Kun eväät loppuivat, he söivät marjoja ja onkivat kaloja.

Ennen talven tuloa he pysähtyivät nykyisen Alavieskan tienoilla, jotka siihen aikaan olivat täysin asumattomat. Jokirantaan he rakensivat itselleen ensiasunnon, metsäsaunan. Aluksi he elivät pyydystämällä eläimiä. Sitten he rupesivat polttamaan tervaa, jota he ystäviensä avulla vaihtoivat ruoka-aineisiin. Lopulta he alkoivat polttaa kaskea ja viljellä maata.

Kun oli kulunut kymmenen vuotta, vanha rovasti kuoli. Nyt veljekset uskalsivat mennä käymään Kalajoella.
– Palatkaa jo takaisin Kalajoelle, kehoittivat vanhat ystävät.
– Eipä tulla, vielä vähän viessotaan, vastasivat Jotunin veljekset, sillä he olivat alkaneet mieltyä uuteen kotipaikkaansa. Viessoa tarkoitti tuolloin miettimistä.

Heitä vastaan tuli se tyttökin, joka oli heille pakomatkalla ruokaa toimittanut. Toinen veljeksistä kysyi:
– Vieläkö sinä, Helli, olet naimatonna?
– Vielähän tuota ollaan, vastasi tyttö ujosti.
– Lähde minulle emännäksi, sillä meillä on talo, joka tarvitsee emäntää.
– Olen sitä kutsua hieman odottanutkin, sanoi tyttö ja otti poikaa kädestä kiinni.

Niin he lähtivät kolmistaan uuteen kotiinsa. Se oli Alavieskan Jutilan paikalla. Koska lähistöllä oli hyviä viljelys-, metsästys- ja tervasmaita, sinne muutti muitakin kalajokisia. Kun kaikki halukkaat eivät sopineet samalle alueelle, nousi heitä myös jokea ylöspäin, Ylivieskaan. Kun ensimmäiseltä asukkaalta kysyttiin, missä hänen talonsa oli, hän vastasi:
– Juuri kosken partaalla.

Näin talosta tuli Juurikoski. Muut kalajokiset rupesivat kutsumaan heitä viessolaisiksi. Näin syntyi Vieska-nimi. (Pohjois-Pohjanmaan maakuntalukemisto 1959. Pietari Päivärinnan mukaan; Ylivieskan historia) Vieska-sana tulee luultavasti kosken ylä- ja alapuolen virtaamasta, jossa veden virtaaminen on rauhallista.

Viisi asutustarinaa Pyhäjärveltä

Vanhan perimätiedon mukaan Pyhäjärven ensimmäinen asukas rakensi talonsa Vittouvenkankaalle Kuhvelinkangas-nimiselle paikalle. Mies meni sitten kosiomatkalle lähimpään naapuriinsa Pyhäjoelle. Morsiamelleen hän sanoi: ” Kotonani kasvaa niin pitkää ja vankkaa ruista, että muualla ei ole sellaista. Rukiin sänkikin on niin vankkaa, että hevosen selkään saa nousta sängen nenästä.

Morsian tuli katsomaan, mutta sulhasen kotona ei ollut yhtään peltoa, synkkä metsä vain. Tarina ei kerro, jäikö hän sitten korpeen miehen toveriksi. (Herman Liimatainen/Kansanrunousarkisto)

Pyhäjärven ensimmäinen asukas tuli Savosta. Kun hän oli soutanut salmen yli erääseen niemeen, hän rakensi siihen talonsa ja tuumi:
– Täällähän olen kuin tikka puussa.

Siitä on sitten saanut nimensä Tikkalan talo, Tikkalan niemi ja Tikkalan salmi. (Matti Laitinen 1938/Kansanrunousarkisto)

Toisen tarinan mukaan Olli Tikka on iskenyt ensimmäiset kuokaniskut Pyhäjärven alueella. Hän oli yksipuisella lautalla melonut etelästä päin yli Pyhäsalmen, kiertänyt koko Pyhäjärven ja tullut nykyiselle Tikkalan niemelle. Se oli hänen mielestään sopiva asuinpaikka. Siinä hän oli iskenyt kirveensä puuhun ja sanonut:
– Minä lyön kuin tikka.

Vielä 1500-luvulla kierteli jämsäläisiä, hämäläisiä erämiehiä, Pyhäjärvellä. Heillä oli ollut eräpirtti siinä paikassa, jolla nyt on nimenä Hämeenniemi. Se oli jämsäläisten päämaja, josta käsin he kävivät muun muassa Paajalassa, jossa oli ollut tappelukin pyhäjärvisten ja hämäläisten välillä.

Pyhäjärviset uudisasukkaat eivät pitäneet hämäläisten saalistuksesta. Olli Tikka päätti lähteä hakemaan apua Ruotsin kuninkaalta. Hän oli sitkeä mies, sillä kontti selässä hän käveli Perämeren ympäri Tukholmaan asti. Hän saikin kuninkaalta turvakirjeen hämäläisiä vastaan. Nämä eivät sen koommin tulleet saalistusmatkoille pyhäjärvisten alueelle. (Elias Kauranen 1954/Kansanrunousarkisto)

Eräs mies Kärsämäeltä muutti Pyhäjärven erämaahan järven rannalle. Järvestä hän sai paljon särkiä. Kerran muuan mies oli tullut katsomaan isännän hommia ja kysynyt, miksi hän oli tuollaiseen sydänmaahan talonsa pystyttänyt. Isäntä oli tuumannut, että sydänmaassa saa asua rauhassa. Siitä on Rauhan sukunimi saanut alkunsa. Talon rannassa näytettiin aikoinaan sitä kantoa, johon tämä ensimmäinen asukas oli lehmänsä kytkenyt. (Kansanrunousarkisto)

Rillankivi

Rilla oli rajankävijä, joka veti rajaa Pyhäjärven eteläpuolella kolmeen lääniin tai maakuntaan (Pohjanmaa, Savo ja Häme). Rilla oli vanha ärhäkkä sotaherra. Hän järjesti rajakohdaksi suuren kivilohkareen, jota nykyään kutsutaan Rillankiveksi.

Rillan kanssa oli rajaa käymässä myös Lauteliini-niminen herra, joka olisi halunnut antaa rajakivelle oman nimensä. Siitä Rilla suuttui:
– Sinä antaisit nimesi kivelle, vaikka minä olen työt tehnyt. Et ole ollut työssä, kivi on minun.

On siinä mahtanut tappelunkähäkkäkin käydä, kun molemmat olivat kiivaita miehiä. Lopulta oli Lauteliini sanonut:
– Piit puolesi Rilla. Olkoon se kivi sitten Rillankivi. (Sakari Kinnunen 1954/Kansanrunousarkisto)

Rillankivi on edelleen alkuperäisessä paikassaan vedenjakajalla ja nykyään myös matkailunähtävyytenä. Nimi tulee joko Haakon Frillestä (1415) tai Maunu Frillestä (1452), jotka kumpikin selvittelivät raja-asioita valtiovallan toimesta. Perimätiedon mukaan Rilla oli aatelinen sotaherra, maanmittari ja insinööri, jolla oli perin ilkeä luonne. Hänen apulaisensa löivät hänet lopulta hengiltä ja piilottivat ison kiven (Rillankiven) alle.

Halla Haapajärvellä

Kun ensimmäiset asukkaat olivat raivanneet Haapajärvelle peltotilkkujaan, vieraili halla joka vuosi ja vei heidän uurastuksensa hedelmät. Tästä syystä he muuttivat usein paikasta toiseen toivossa, että uudella tilalla vilja säilyisi hallalta.

Eräs mies rakensi mökkinsä Settijoen rannalle. Kun halla vei heti viljan, oli syötävä pettua. Mies lähti kulkemaan jokivartta alaspäin. Jonkin ajan kuljettuaan hän huomasi viljavalta vaikuttavan jokitörmän, johon hallakaan ei varmasti ensimmäisenä tule. Siihen hän rupesi rakentamaan taloaan ja tuumasi vaimolleen:
– Tähän tehdään Leipälä, jossa leipä piisaa. Se entinen paikka olkoon Petkelkangas, kun siellä sai aina petkeleellä leipänsä petäjän kyljestä raapia. (Pohjois-Pohjanmaan maakuntalukemisto 1959)

Ylivieskan, Nivalan ja Haapajärven synty

Entisaikoina oli asukkaita vain Kalajoen suulla. He kävivät kuitenkin metsästämässä ja kalastamassa kauempanakin Kalajoen varrella. Eräs ukko, jolla oli kolme poikaa, koki ansojaan siten, että hän nousi jokivartta ylöspäin etelän puolella ja palasi pohjoispuolta pitkin kotiinsa. Hän tahtoi hankkia pojilleen asuinpaikat joen varrelta. Eräänä päivänä eräretkeltä palattuaan hän sanoi:
– Nyt olen löytänyt teille pojat sopivat asuinpaikat. Yksi on Juurikosken nivassa, toinen on Juurijärven nivassa ja kolmas joen katteluksessa.

Näin sai Ylivieskassa oleva joen mutka nimen Juurikosken niva. Nykyinen Nivala sai nimensä siitä, että ukko sanoi siellä olevan Juurijärven niva. Haapajärveltä löytyy Kattelus-niminen paikka – sekin lienee ukon nimittämä. (Kansanrunousarkisto)

Nivalan asutustarinoita

Nivalan ensimmäinen asukas on tullut Ylivieskasta, mutta hänestä ei tiedetä mitään. Sitä ennen siellä asui pienessä mökissään eräs nainen, joka tunnettiin nimellä Nivan-Kaija. Hän oli tullut sinne poikansa kanssa pakoon rikoksistaan. Heidän mökkinsa oli joen varrella lähellä Pidisjärveä, joka sitten Kaijan johdosta sai nimen Nivala.

Nivalan toinen asukas tuli Pulkkilasta Laakkoskankaalta. Hän rakensi asuntonsa nykyiselle Maliskylälle. Eräs mies muutti naapuriksi nykyiseen Sarjan kylään, peninkulman päähän. Naapurit tapasivat toisiaan metsästysretkillä ja väijyivät silloin toistensa henkeä.

Maliskylälle muutti toinenkin asukas lähelle Laakkosen asuntoa. Laakkonen ei pitänyt uudesta naapurista. Eräänä yönä hän poltti naapurinsa asunnon, ja siinä paloi asukaskin kuoliaaksi. (Martta Näsälä 1916/Kansanrunousarkisto)

Tarinoita Pyhäjoen Pyykölästä

Oulaisten ensimmäinen talo oli Pyykölä. Nimensä se oli saanut siitä, että talon kohdalla tiheässä haavikossa oli suunnaton määrä pyitä piipittänyt. Talon isäntä Pyykönen oli taitava pyyntimies, jolla oli metsässä ”sata sajinta, viisikymmentä vipusinta, tuhat teeren takotinta”. Pyykösellä oli Pyhäjoen Yppärin miesten kanssa yhteinen aitta pyyntivehkeiden ja saaliiden säilyttämistä varten. Siitä sai Aittamaa nimensä. Pyykönen oli niin rikas mies, että sananparressakin sanottiin:

Kolme on taloa Pohjanmaalla:
Pyykölä Pyhäjoella,
Manninen Kalajoella
ja Iso-Lohko Lohtajalla.

Huom. Pyykölä, kuten koko Oulainen, kuului ennen Pyhäjokeen.

Kerrotaan, että Pyykönen – nähtyään tuoreen lastun lipuvan jokea alaspäin – oli lähtenyt uutta naapuriaan hakemaan. Kärsämäelle asti hänen piti kävellä, ennen kuin naapurinsa löysi. Niin harvaa oli asutus vielä silloin.

Vihapäissään Pyykönen hajoitti kärsämäkisen pirtin salvoksen ja työnsi hirret jokeen. Virta kuljetti hirret läheiselle saarelle, josta uudisasukas kokosi puunsa ja pystytti talonsa uudelleen. Sitä Pyykönen ei enää hävittänyt. (Pohjois-Pohjanmaan maakuntalukemisto 1959)

Ilola ja Ei-Ilola

Merijärven kankaiden ensimmäinen asukas oli ukko, joka oli hyvin iloinen äijä. Hän hyppeli ja lauleli päivät päästään, mistä hän ja hänen talonsa saivat nimen Ilola.

Pian tuli toinenkin ukko, joka hänkin laittoi mökin itselleen. Mutta hän oli aivan eriluontoinen – jörö ja hiljainen –, joten hän toiseen verrattuna sai nimen Ei-Ilola. Myöhemmin ajan myötä on toinen i-kirjain kulunut pois, joten nimestä tuli Eilola. (Elna Eilola 1936/Kansanrunousarkisto)

Saviselän savenkantaja

Kärsämäen Saviselän kylä on saanut nimensä siitä, että sen ensimmäinen asukas oli kontillaan kantanut savea Lurnmun tiluksilta ja kulkenut Lamun asukkaan ansapolkua pitkin. Lamun isäntä oli suuttunut ja sanonut:
– Senkin tuhannen saviselkä olet tullut niin lähelle asumaan, että linnun ansatkaan eivät saa olla rauhassa ja linnut kaikkoaa seudulta. (A. Jylhänlehto 1916/Kansanrunousarkisto Nykyään Lamun kylän ja Saviselän väliä on seitsemän kilometriä.)

Rantsilan asutushistoriaa

Rantsila kuului koko Siikajoen keski- ja yläjuoksun tavoin Limingan suurpitäjän eräalueisiin. Joen latvasta pääsi kapeaa kannasta pitkin Oulujärvelle. Siihen rakennettiin veneiden hinaamista varten kapulatie, joka sai nimekseen Veneheitto.

Koska Veneheiton takana oli laajat erämaat ja siellä saattoi päästä hengestään, sanottiin: ”Veneheitosta, Pohjan pajan perästä, on kirvesheitto helvettiin.”

Rantsila sai ensimmäisen kaskenpolttajaväestön Savosta 1540-luvulla. Nimensä Rantsila on saanut mahtavasta talollisesta Franz Eerikinpojasta. Hänellä oli 19 lehmää, joten häntä pidettiin rikkaana miehenä. Lisäksi hän oli kauppias, seutunsa lainvalvoja ja veronkannon valvoja. Hänen talonsa vastasi kyydityksistä. Franz oli myös seutukuntansa nimismies, jonka talossa pidettiin Saloisten käräjiä.

Rantsila sai asukkaita myös Limingasta. Heistä Olli Toppi on jättänyt nimensä Toppikankaalle. Sipo Matinpoika antoi nimensä Sipolankylälle.

Kerrotaan, että kerran mainittu Sipo Siikajoen törmällä seisten näki lastuja tulevan virtaa alas; hän lähti ottamaan selvää, missä naapuri oli. Jokivartta kävellen hänen piti tulla aina nykyiseen Kestilään asti, ennen kuin löysi uuden naapurinsa, Lämsän. (Rantsila kotiseutumme 1958. Elsa Punkeri)

Talonpaikka ilmoitettiin unessa

Kerrotaan, että Kestilän Järvikylän Sipon ensimmäinen asukas rakensi savupirttinsä järven ääreen kankaalla. Karhu söi joka kesä lehmän, toisinaan kaksikin.

Kerran isäntä näki unen, jossa hänelle sanottiin:
– Kulje järven rantaa niin kauan, kunnes sähisevä käärme tulee vastaan. Tee siihen talosi, niin lehmät säästyvät.

Isäntä teki kuten unessa neuvottiin, vaikka uusi talon paikka oli paljon huonomman tuntuisessa maastossa. Lupaus piti: karhut eivät enää koskeneet talon karjaan. (Rantsila kotiseutumme 1958)

Kestilän vanhimmat asumukset

Vanhan perimätiedon mukaan Kestilän ensimmäinen ihmisasunto olisi ollut Mäläskän kylässä Peltolan talon kohdalla Neittävänjoen pohjoispuolella. Talossa kasvoi kolme poikaa, joista yksi jäi kotitaloon, toinen teki talon Peltolaan ja kolmas Uudentalon paikalle.

Toiseksi vanhin talo oli kuulemma Jaukin talon seutuvilla, Kärenlammeksi kutsuttu. Myös Takalo-Mattila oli vanha talo. Kun tämän talon isäntä teki portaita joen yli, jokeen lentäneet lastut menivät veden mukana Väyrylänsaarelle lähelle Pulkkilan rajaa. Siellä 25 kilometrin päässä ollut asukas sai lastusta tietää, että joen yläpuolellakin oli asukas. (Ilmari Mannermaa/Kansanrunousarkisto)

Kolmesta Paavosta Paavola

Vanhan tarinan mukaan Paavolan ensimmäiset asukkaat tulivat jostain etelästä. Heitä olivat vanha Paavo-isäntä perheineen, hänen Paavo-niminen vävynsä ja tämän Paavo-poika.

Kaloista rikas Siikajoki sai Paavot pysähtymään. He pystyttivät ensin havukodan suojakseen ja sitten ryhtyivät saunan tekoon. Kun Paavojen sauna oli valmis, sanoi vanha isäntä:
– No, siitä tuli Paavola.

Näin sai Paavolan pitäjä sekä alkunsa että nimensä. (Kotiseudun tarinoita 1984)

Määttä ja lappalainen yhteisellä halmeella

Kun Kuusamon Haatajan niemelle ja Määttälän vaaralle oli tullut uudisasukkaita, eivät lappalaiset tästä pitäneet. Lappalainen oli tosin tuuminut, että tuon Haatajan ottaisi vaan ei tuota Määttää, sillä se on kieräsilmä (= kirkassilmä) ja sillä on virkeä katsanto. Se sikenee ja ajaa hänet pois syntymämaalta.

Määttä ja lappalainen tekivät kuitenkin yhdessä halmeen. Kun he lähtivät viljaansa leikkaamaan, tuumi lappalainen:
– Kumpikin pitäköön saaliinsa.
Määttä leikkasi sirpillä ja lappalainen puukolla jarskutti. Lappalainen huomasi pian, että toinen viepi sirpillä leikaten melkein kaiken viljan. Hän tuumi:
– Kun ois hälläi kiukkamarauta, niin kyllä katottaisiin. (Eljas Määttä 1903/Kansanrunousarkisto)

Oi järvi ja hai luoto

Pohjois-Pohjanmaallakin on monta paikannimeä, joilla on hauskoja mutta epäuskottavia syntytarinoita. Hyvin monet niistä perustuvat niihin sanoihin, joita ensimmäiset paikalle tulleet asukkaat ovat sanoneet.

Kuusamon Kitkajärvessä on pitkä ja kapea niemeke. Kerrotaan, että lappalaiset tulivat ensin näille seuduille. Eräs heistä löysi tämän niemen. Palattuaan kierrokseltaan hän kertoi tovereilleen:
– Olipa siellä hyvänlainen niemi.
Näin Hyväniemi sai nimensä.

Kuivaniemen Oijärvi on saanut nimensä savolaisilta uudisasukkailta, jotka olivat kauan eksyksissä kulkeneet. Sattumalta he tulivat järven lähelle hyvin vihannalle paikalle. Silloin he huudahtivat toisilleen:
– Oi, järvi näkyy!

Limingan Punttala on Alatemmeksen vanhimpia taloja. Se on saanut nimensä siten, että ensimmäiset tulijat löydettyään talonpaikan keittivät puuron ja rupesivat syömään sanoen:
– Ensin puuro puntataan, sitten ruvetaan työhön.

Sitkein ja tunnetuin tarina kertoo Hailuodon nimen synnystä. Mustalaiset olivat soutamassa Oulun edustalla. Yksi heistä näki saaren ja huudahti tovereilleen:
– Hai, luoto näkyy!

(Mustalaiset ovat tulleet maahamme 1500-luvulla, johon mennessä Hailuoto oli saanut nimensä. Nimi tulee karjalaisten silakkaa tarkoittavasta sanasta haili. Hailuoto voisi siis olla pohjalaisittain Silakkasaari. Sen ruotsinkielinen nimi Karlö voidaan kääntää Karjalaisten saareksi.)