Maailmaa on aina pyritty selittämään järkeen käyvällä tavalla. Aikaisemmin selitykset olivat myyttisiä tarinoita, nykyään ne ovat tieteellisiä eli tosiasioihin perustuvia uskomuksia.

Myyttisiin selityksiin kuuluvat mm. tarinat, joiden mukaan ennen oli jättiläisiä, jotka ovat kaivaneet järvet ja joet, kantaneet hiekan harjuihin ja kivet kallioihin. He ovat myös heittäneet ne irtokivet, jotka nykyään tiedämme jääkauden aiheuttamiksi.

Kerran jättiläisten piti kuivata suo. He ompelivat itselleen säkin, jolla he kantoivat hiekkaa. Mutta heidän kantaessaan säkki alkoi vuotaa ja maahan valuneesta hiekasta tuli harju. Soiden synnystä kerrotaan puolestaan, että kun jättiläiset eivät päässeet järvien yli, he kantoivat niihin sammalta.

Kansantarinoiden mukaan oli monenlaisia jättiläisiä. Yleensä ne olivat suurikokoisia, ihmisiä muistuttavia olentoja, joiden pää ulottui puiden latvojen yläpuolelle. Heillä oli suunnattomasti voimaa ja kuuluva ääni. Asuinsijoina olivat luolat. Kotieläimiäkin heillä oli, kuten hevosia, koiria ja metsän petoja.

Pohjois-Pohjanmaalla jättiläisen nimenä on ollut tavallisesti Hiisi. Sana Hiisi on vieläkin monen paikannimen alkuosassa. Hiisi-sana tarkoittaa myös pakanallista uhrilehtoa.

Tavallisesti hiisien asuinpaikan, kuten Hiidenkallion ja Hiidenlinnan lähellä on paikannimi, joka viittaa naisiin, esimerkiksi Naistenlahti, Naistenniemi, Naistentaival tai Naistenkoski. Naiset kuulemma pelkäsivät Hiittä eivätkä uskaltaneet kulkea sen asuinpaikan ohi. Veneellä kuljettaessa naiset nousivat maalle ja kiersivät kaukaa Hiiden asunnon. Niemeä, jossa he jäivät pois, on kutsuttu Naistenniemeksi, reittiä jota pitkin naiset kulkivat puolestaan Naisentaipaleeksi jne.

Suomalaisten tullessa jättiläisten asuinpaikoille nämä tavallisesti vetäytyivät rauhallisesti pois, sillä he eivät kestäneet kuulla kirkonkellojen ääntä eivätkä kukonlaulua. Eli he eivät sietäneet kristinuskoa eivätkä kukonlaulun ennustamaa valoisan päivän tuloa. Myös maanviljelijät olivat monelle jättiläiselle vastenmielisiä.

Toisaalta osa jättiläisistä oli juuri maanviljelijöitä. Tarinoiden mukaan Suomen ensimmäiset asuttajat olivat jättiläisiä. Näistä tunnetuimmat ovat Kaleva ja hänen 12 poikaansa. Juuri heidät on kuvattu maata viljeleviksi sankareiksi.

Kansantarinat kertovat myös sellaisista jättiläisistä kuin jotuneista tai jatuleista. He ovat mahdollisesti olleet muualta tulleita asukkaita, esimerkiksi germaaneja, jotka ovat eronneet paikallisesta väestöstä suuren kokonsa takia. Jatulien mukaan kansa on ristinyt labyrintin muotoiset kivikehät, joita kutsutaan jatulintarhoiksi.

Joissakin asutustarinoissa jättiläisten väistyminen suomalaisten tieltä muistuttaa saamelaisten vetäytymistä. Ehkäpä uudisasukkaiden jälkeläiset ovat tarkoituksella kertoneet, että heidän esi-isänsä ovat karkoittaneet tieltään jättiläisiä, ei saamelaisia, sillä vahvan vastustajan voittaminen oli maineikasta.

Kaleva-jättiläisen kolme poikaa

Ennen eli Kaleva-niminen jättiläinen, jolla oli 12 poikaa. Niistä kolme on tehnyt itselleen linnan Pohjanmaalle. Soini rakensi linnan keskelle merta siihen paikkaan, jossa Limingan kirkko nyt on. Toinen poika pystytti linnan harmaakivestä ison Pyhäkosken rannalle. Kolmas poika, jonka nimi oli Hiisi, rakensi itselleen korkean linnan Kajaanista itään. Tämä linna oli vallan kauhea ja pelottava. Se oli pystytetty keskelle suota hirmuisen suurista kivistä.

Kerran Soini lähti veljeään Hiittä tapaamaan. Hän kulki veneellä Oulujokea ylävirtaan soutaen. Koskien yli piti sauvoa. Istuaaltaan hän sauvoi kaikki kosket, mutta päästäkseen suuren Pällin putouksen yli hänen oli pitänyt sauvoa polvillaan. Sitä paikkaa jossa hän oli ollut yötä, kutsutaan Soininniemeksi. Siinä näkyy vieläkin veneen sija, joka on yhtä suuri kuin hylkiveneen koko. Sellaisella veneellä ei viisi vahvaa miestä jaksaisi sauvoa viidessä päivässä samaa matkaa kuin minkä Soini sauvoi yhdessä päivässä.

Nämä veljekset olivat polttaneet kaskea. Jokainen heistä oli hakannut yhdessä päivässä enemmän puita kuin mitä kymmenen tervettä miestä jaksoi samassa ajassa.

Tätä Kalevan sukua oli kauan tässä maassa. Heidän jälkeläisiään ovat isokasvuiset ja vahvantekoiset ihmiset, mutta he eivät kuitenkaan ole yhtä suuria kuin heidän vanhempansa olivat.

Kalevasta ja hänen pojistaan tiedetään kertoa enemmän Varsinais-Suomessa, Hämeessa ja Savossa, sillä sielläkin näitä poikia on asunut, esimerkiksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Lieköinen. Näiden Kalevan poikien avulla on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjänmaan, mistä vanhat suomalaiset ovat joskus laulaneet. Vain yksi Kalevan pojista matkusti pois Suomesta. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta. 1887)

Montta laski Pyhäkosken

Oulujoen Pyhäkosken kuohuvimmalla kohdalla oli kahden jättiläisen kivinen asunto eri puolella jokea. Heillä oli niin kova ääni, että se voitti kosken pauhinat, kun he juttelivat kosken yli toisilleen. Samassa paikassa tavallinen ihminen ei saanut korvaan huutamallakaan ääntään toisen ihmisen kuultavaksi.

Pyhäkosken Hiidenlinnassa asui vanha jättiläinen, Äijä, joka kertoi eräänä aamuna, että hänen mittansa oli täyttynyt.
– On tuleva aika, jolloin uusi kansa muuttaa maahan asumaan ja heidän on pakettava maan sisään. Tämän merkiksi outo mies pian laskee tuota koskea alas.

Tuo ensimmäinen koskenlaskija oli Montta, jonka syntyperää ei kukaan tietänyt. Luultavasti hän oli venäläinen, sillä hän oli laskenut kaikki Venäjän kosket. Montta oli mustaverinen, pitkä ja solakka mies. Hänellä oli musta tukka, ja hänen mustat kulmakarvansa olivat kasvaneet yhteen. Kasvoissa näkyi mielialojen sekaannusta: toisaalta levottomuutta ja toisaalta vakaisuutta, myös pelkoa ja rohkeutta sekä hyvyttä ja viekkautta. Hänellä oli aina mukanaan pieni arkku, jonka sisältöä ei kukaan tiennyt. Se oli hänen kallein aarteensa, ja se oli pelastanut hänet monista vaaroista.

Tultuaan Pyhäkosken yläpuolelle kosken suuruus rupesi Monttaa pelottamaan. Hän laskeutui veneessään polvilleen ja rukoili:
– Suuri haltia, kuka lienetkin, joka tätä julmaa koskea hallitset, jos päästät minut hengissä alas, niin uhraan sinulle kalleinta mitä minulla on.

Montta heitti pienen kuusen virtaan ja viillätti sen perässä. Hän pääsi monen vaarallisen pyörteen yli, mistä syystä hän alkoi katua lupaustaan. Hän puristi arkkunsa lujasti kainaloon eikä uhrannut sitä. Kosken haltiaa suututti Montan kavaluus. Hän kaatoi veneen, ja Montta katosi virtaan.

Pyhäkosken rannalla asuvat jättiläiset katselivat oudon miehen ihmeellistä koskenlaskua ja hänen kummallista katoamistaan. He rupesivat kiistelemään keskenään, oliko joku ihminen todella laskenut kosken kokonaan, sillä mieshän oli hukkunut kesken matkan. He menivät tiedustelemaan asiaa Äijältä, mutta tämä makasi hengettömänä. Nyt jättiläiset huomasivat, että heidän oli aika muuttaa maan sisään.

Kosken alapuolella oli leveä lampi. Kolmen päivän kuluttua Montan ruumis nousi pintaan. Arkkua ei ollut kainalossa, joten se oli painunut syvyyksiin. Tästä lähtien lampi on tunnettu Montanlampena.

Samasta paikasta, jossa Montan ruumis nousi pintaan, on myöhemminkin hukkuneet löydetty. Kostaakseen ensimmäisen laskijansa kavaluuden koski on vaatinut yhden ihmisen joka vuosi. Ja tässä vaatimuksessa haltia on ollut niin tarkka, että jos jäi vuosi väliin, se otti seuraavana vuonna kaksi.

Toisen tarinan mukaan Montta risti silmänsä Sotkajärvellä, josta Pyhäkoski alkaa. Nykyinen Ristiniemen talo on saanut siitä nimensä. Sitten hän lupasi – onnellisesti alas päästäkseen – Pyhälle vuotuisen uhrin sanoen:
–A, ku sie kunnialla alas peästät, Pyhä nimes olkoh ja joka vuosi uhrin soat.

Montta lähti sitten erään toverinsa kanssa jokea alaspäin. Hän pani kuusen huilaamaan virrassa ja ohjasi venettä sen mukaan. Matka sujui hyvin. Kun tultiin Rakankallion luo, jossa joki tekee jyrkän mutkan, keulamies alkoi pelätä, että joki loppuu siihen paikkaan. Hän huusi:
–A suppuh männään!
Mutta Montta ei pelännyt ja lohdutti toveriaan sanoen:
–A ei vesi värssih mää.

Lopulta he saapuivat onnellisesti kosken alle. Montta jätti nimensä perinnöksi Pyhäkosken viimeiselle koskelle.

Ensimmäisen laskijansa julman lupauksen mukaan Pyhä on ottanut vuosittain uhrinsa. Jos uhria ei tule joka vuosi, Pyhä ottaa seuraavana vuonna velkansa moninkertaisesti. (Joukahainen 7. 1873. J.W. Calamniuksen kirjoitus; A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. 1887)

Jättiläisen tyttö

Monella paikkakunnalla on kerrottu seuravaa tarinaa.

Kun suomalaiset tulivat näille seuduille, jättiläiset asuivat vielä kiviluolissaan. Sattumalta jättiläisen tyttö, joka oli suunnattoman voimakas ja isokasvuinen, tuli paikkaan jossa suomalainen kynti hevosellaan peltoa. Tyttö kummasteli miestä, hänen työtään ja työkaluja. Hän sieppasi kyntäjän hevosineen ja auroineen helmaansa ja kantoi isänsä luo kysyen:
– Mikä sittisontiainen tämä on, jonka minä löysin maata tonkimasta?
Jättiläinen vastasi:
– Se on maamyyriäinen, joka tulee meidän jälkeemme. Meidän pitää paeta pois täältä.

Hän käski tytön viedä löytönsä samaan paikkaan, josta oli sen ottanut, jotta uusi suku ei voisi seurata heidän jälkiään uuteen pakopaikkaan.

Tyttö teki kuten isä käski. Jättiläiset lähtivät sitten kaikessa hiljaisuudessa matkoihinsa, eikä niitä ole sen koommin nähty. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta. 1887; Ch. Ganander, Mythologia Fennica. 1789)

Limingan ja Oulunsalon synty

Tarina kertoo, että kolme lappalaisveljestä Oulas, Hijo ja Limas ovat tulleet ensimmäisinä Oulun seudulle. Heidän mukaansa saivat Oulu, Ii ja Liminka nimensä.

Tarinoissa Limingan kantaisä on muuttunut Limmiksi, joka oli suurikokoinen jättiläinen. Limmin kerrotaan harjoittaneen metsästystä ja kalastusta. Kalastusta varten hän oli kaivanut nykyiset joet ja järvet. Metsästystä varten hän kasasi kankaat ja kukkulat, muiden muassa Lapinkankaan, jossa hänellä oli asuinsija.

Voidakseen kulkea merellä hän teki veneen. Kerran kalastusmatkallaan hän löysi oudon saaren. Hän päätti ruveta asumaan siinä, koska se oli kalastuspaikaksi sopiva. Hän pystytti kodan, ja sen tulisijaksi hän kantoi ison kivikasan, jonka päälle hän asetti suuren keittopadan.

Saatuaan asuntonsa valmiiksi Limmi lähti kalastamaan. Huomattuaan ison mateen lähellä rantaa hän tarttui nopeasti sen niskasta kiinni ja alkoi vetää sitä maalle. Made oli hirveän suuri. Kun Limmi oli vetänyt sen kolme kertaa kotansa ympäri, mateen pyrstö oli vielä vedessä. Limmi veti mateen pään sisään ja keitti ensin sen ja myöhemmin palan kerrallaan, kunnes pyrstökin oli syöty. Mateen syömiseen meni kolme kuukautta.

Kun Limmi oli syönyt ison mateen, häntä rupesi janottamaan. Mutta suolaista merivettä hän ei voinut juoda. Niinpä hän rupesi kaivamaan kaivoa saaren keskelle. Kun hän oli vähän aikaa kaivanut, alkoi saari liikkua. Pian hän huomasi, että saari olikin tavattoman iso kala, joka oli ollut nukkumassa. Kalan liikkuessa kaikki tavarat kaatuivat mereen. Limmi juoksi hätäpäissään veneeseen ja alkoi soutaa pohjoista kohti. Mennessään hän huusi:
–Limin kala, Limin kala!

Se huuto kaikui vielä silloinkin, kun ensimmäiset suomalaiset tulivat näille seuduille, ja tästä syystä he rupesivat kutsumaan paikkaa Limingaksi. Sen koommin ei ole Limmiä nähty.

Limmin erehdyksestä jäivät muistoksi tulisijasta vierineet kivet. Osasta niistä muodostui Isokovan kari. Kala, jonka selkään Limmi yritti kaivoaan tehdä, kuoli siihen paikkaan, missä on nykyinen Oulunsalo. Kaivonsija on siellä vieläkin – nyt nimellä Papinjärvi. (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. 1887)

Hiisi-tarinoita Pyhäjärveltä

Hiidellä oli muinoin linna Pyhäjoen pirtillä. Kun ihmiset alkoivat tehdä asumuksiaan sinne, lähti Hiisi kahlaamaan Pyhäjokea ylöspäin. Tultuaan Pyhänkoskelle kosken kuohut alkoivat vaikeuttaa hänen kahlaamistaan, minkä vuoksi hän otti sylillisen hiekkaa. Tuon hiekkasylillisen hän kantoi 14 peninkulman matkan Pyhäjärvelle ja heitti sinne. Siitä syntyi Riidensaari. Tämän jälkeen Hiisi teki asuntonsa Pyhäjärven rannalle.

Hiiden asuinpaikka sijaitsi Pyhäjärven Hiidenmäessä, joka oli silloin erämaana. Kun mäelle ryhdyttiin rakentamaan kahta taloa – Metsälää ja Pennasta –, kirveen pauke koski Hiiden korviin. Kimpaantuneena Hiisi sanoi:
– Minun korvani eivät kestä moista pauketta, täytyy muuttaa pois.

Hiisi teki itselleen kengät, joiden varsiin meni 14 tamman nahkaa. Saatuaan kengät valmiiksi Hiisi otti taloustavaroitaan ja pesäkiviä uuteen asuinpaikkaansa. Hän kahlasi järveä pitkin. Painavaa taakkaa oli kuitenkin liiaksi, mistä syystä sitä oli kevennettävä. Erääseen niemeen hän jätti kätkyeensä. Näin sai Kätkytniemi nimensä.

Kätkytniemen lähellä on Itkonniemi. Se sai nimensä siitä, että Hiisi itki siinä kun edessä oli leveä salmi.

Hiisi jatkoi matkaansa ja matkan aikana vähensi tavaroitaan. Huhmarniemelle hän jätti huhmareensa ja Kynäniemelle kynänsä. Kivetkin hän lopulta pudotti järveen, ja niistä syntyi nykyinen Hiidenkari eli pirunkari.

Päästyään hiekkarannalle hän soitti kanteleella ilolaulun sen johdosta, että hän pääsi elävänä tuolta vaikealta matkalta. Tästä sai hietikko Kannelhiekan nimen.

Lopulta Hiisi kierteli Hakukkasydänmaalla ja asettui sinne asumaan. Ei kuitenkaan tiedetä, mihin se sieltä lähti. Paikalle on myöhemmin rakennettu talo, jolla on nimenä Hiisi.

Samasta hiidestä on monia muitakin tarinoita. Erään tarinan mukaan ennen kuin nykyinen kansa saapui Pyhäjoen tienoille eli Pyhäjärvellä hiisiä eli pirun väkeä. Sieltä ne lähtivät pois, kun Pyhäksi Pietariksi kutsuttu munkki pystytti ristin erääseen saareen. Siitä hiisi suuttui.

Suuttunut Hiisi lähti pois. Kätkytniemessä hän tuuditti lastaan, asui pirulassa ja lähti kahlaten Pyhäjokea pitkin merelle päin. Kerrotaan, että muualla vesi ulottui vain Hiiden polviin asti; vain Haapaveden Mieluskylässä Pekkalan nivassa hänen housunsakin kastuivat.

Kolmannen tarinan mukaan Hiisi asui Pyhäjärven Piiponselällä Hiidenniemessä. Kun ensimmäiset suomalaiset asukkaat asettuivat niemen tyvelle, ei Hiisi antanut heille rauhaa. Tuskastuneena uudisasukkaat noutivat tietäjän Hiittä pois karkottamaan.

Tietäjä lauloi Hiiden ulos pesästään. Hiisi sieppasi kätkyeen, pehkupetkeleen, huhmareen ja kivisen makuusijan mukaansa ja pötki pakoon.

Taakka kävi ennen pitkää liian painavaksi. Sen tähden hän jätti ensin kätkyeen niemeen, joka nyt tunnetaan Kätkytniemenä. Kahlattuaan vedessä alkoi vesi tulla saappaaseen. Nyt hän pudotti kivet. Siitä tuli Hiidenkari.

Kaiken kaikkiaan Pyhäjärven hiittä koskevat tarinat ovat antaneet nimen 25 paikalle. Voi aiheellisesti kysyä, onko maailmassa vastaavaa paikannimien selitystarinaa. (Haapavesi ennen ja nyt I. 1948. Urho Porman kirjoituksesta; Pyhäjärven Kotiseutujulkaisu 2. 1962. Väinö Komun kirjoitus)

Hailuodon jättiläinen rakasti rauhaa

Jättiläinen tuli kahlaten Hailuodon pohjoisrannalle. Vettä meressä oli niin paljon, että jättiläisen kahlatessa puukon tuppi viilsi vettä.

Jättiläinen asettui asumaan takarannan vehmaille maille. Pian hän kuitenkin huomasi paikan levottomaksi ja lähti pois. Lähtiessään hän oli laulanut:
–Piukkaa, paukkaa, takaranta pauhaa ei saa rauhaa paimenet parkuu ja karjankellot soi. (Sananjalka 4-1962, Samuli Paulaharju)

Jättiläiset kivillä kirkkoja tuhoamassa

Jättiläisen tytär lähti Piehingin Pirttivaarasta, vanhasta muinaislinnasta, hävittämään Saloisten kirkkoa. Sitä varten hän otti vyöliinansa täyteen kiviä. Vyöliina kuitenkin repesi Kuljunlahden lähettyvillä. Kivet putosivat maahan ja niistä muodostui iso kivikasa. Paikkaa kutsutaan Hiidenkallioksi. (Felix Oukka, Tarinoita Raahesta ja lähiympäristöstä. 1983; Paulaharju, Wanha Raahe 1925)

Jättiläinen päätti tuhota Kalajoen kirkon. Hän lähti sisämaasta suuri kivi taskussa. Matkalla tuli eräs vaimo vastaan. Jättiläinen kysyi häneltä matkan pituutta. Vaimo ilmoitti matkan niin pitkäksi, että jättiläinen luopui yrityksestä ja pudotti kiven maahan.

Kun sieviläiset rakensivat ensimmäistä kirkkoaan, tahtoi jättiläinen hävittää sen. Hän otti ison kiven liivintaskuun. Kun sieviläiset kuulivat jättiläisen aikeesta, he päättivät narrata sitä. He keräsivät kaikki vanhat kenkärajat ja sitoivat ne pitkään keppiin. Eräs vanha mummo otti ne olalleen ja lähti jättiläistä vastaan.

Kun jättiläinen ja vanha mummo kohtasivat toisensa, jättiläinen kysyi:
– Kuinka pitkä matka tästä on Sievin kirkolle?
– Niin pitkä, että olen nämä kaikki kengät kuluttanut sieltä tullessani, vastasi mummo.
– No, enpä sitten viitsikään sinne asti kävellä, sanoi jättiläinen ja pudotti kivensä taskusta maahan.

Kivi on – tosin osaksi lohkottuna – vieläkin Raution ja Sievin välillä. Se on ollut neljä metriä korkea ja 36 metriä ympärysmitaltaan. (Pohjois-Pohjanmaan maakuntalukemisto 1959)

Rantsilan jättiläiset

Rantsilassa on Kiljonkangas ja Koljonkangas. Niiden nimet tulevat jättiläisistä Kiljo ja Koljo. Kerran näille naapuruksille tuli niin kova riita, että he heittivät kiven toisiaan kohti. Joen kohdalla kivet osuivat yhteen ilmassa. Iskun voimasta ne paiskautuivat noin puolen kilometrin päähän toisistaan ja upposivat keskelle jokea.
– Kiling, sanoi toinen kivi mennessään.
– Kolong, vastasi toinen kivi upotessaan.

Nämä kivet olivat niin suuria, että ne näkyivät suurimmankin tulvan aikana. Nyt niitä ei ole, sillä ne on räjäytetty pois.

Jättiläiset ovat joskus asuneet Kilikalliossa Siikajoen eteläpuolella Nivalan takalistolla. Kerran joku nuori mies konttasi kallion onkaloon nähdäkseen jättiläisen majan. Pelko kuitenkin valtasi miehen, ja hän palasi takaisin. Silloin kuului ääni syvältä kallion sisältä:
– Olisipas tullut vielä vähän matkaa, et olisi koskaan päässyt takaisin.

Jättiläiset eli kilikat olivat joskus nousseet istumaan kallion reunalle ja ihmetelleet Nivan maan hintaa:
– Kun kuusi sataa markkaa.

Muistona jättiläisitä ovat myös jättien haudat Sarvikankaalla, jättien kirkot Nivan ja Nevalan kankailla ja kivivarustukset Uperan kankaalla. Joessa on jättien patoja. Kerrotaan myös monista kivistä, joita jättiläiset ovat heittäneet tai joita heidän taskuistaan on tipahtanut. (Rantsila kotiseutumme 1958)

Ilkeä Vorna

Vorna oli mahtava, kookas ja vahva jättiläinen, joka asui Kuhmon Lentuan kylän kohdalla. Luonteeltaan julmana hän hankki elatuksensa ryöstämällä ihmisiä. Suurella veneellään hän kulki Oulujoen vesistöä aina rannikolle saakka, ryösti omaisuutta ja surmasi ihmisiä.

Palatessaan hän sauvoi raskaan lastinsa Oulujoen koskia ylös. Kerran sattui, ettei vene Vornankaan voimin päässyt Pällin kosken yli muuten kuin venettä vetämällä. Siitä tuli sananlasku:

Ei pääse pojat puoletkaan
Ei kolmannetkaan urohot
Päälle Pällin korvan
Ilman nuorin nousematta
Tervaköysin tempaamatta,
Kun ei voinut Vorna päästä.
Jo ympär Ritolan ja Aitamäen
nyt kokoutuvan muunkin hiihtoväen
jo nähtiin suksillansa keinutellen
ja tamineita lähtöön valmistellen.

Kun Vorna jatkoi ilkeyksiään, kansan viha yltyi häntä kohtaan. Hänet päätettiin ottaa hengiltä. Näissä aikeissa tuli kerran joukko miehiä Vornan asunnon vastapäiselle rannalle. Vorna huomasi vainoojansa ja huusi heille:
– Hakatkaa pilkka mäntyyn, niin ammun siihen. Jos en osu pilkkaan, saatte tulla minun asunnolleni.

Miehet veistivät pilkan mäntyyn ja sen keskelle Vorna ampui jousellansa niin hyvin, että mänty halkesi kahtia. Miehet lähtivät tyhjin toimin takaisin.

Vorna teki taas ryöstöretken, joka ulottui Hailuotoon asti. Sieltä hän otti erään neitosen mukaansa. Kotiin tultuaan hän käski vaimoaan saunan lämmitykseen. Vaimo kehoitti miestään olemaan varovainen, sillä hän oli yöllä nähnyt unissaan lehmikarjan kulkevan miehensä jäljessä. Vorna ei varoituksista välittänyt. Hän sanoi surmanneensa kaikki ihmiset, joita oli matkallaan tavannut. Vorna työntyi saunaan. Samasssa syöksyi väijyksissä ollut miesjoukko, salpasi oven kiinni ja sytytti saunan palamaan.

Vorna täytti housunsa tuhkalla, ryntäsi ulos, sokaisi saartajiensa silmät ja riensi pakoon. Kuitenkin yksi piirittäjistä ampui häntä nilkkaan, josta suoni meni poikki. Vorna kaatui, ja miehet surmasivat hänet siihen paikkaan. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta. 1887)

Lappalaisen kosto Siikajokivarressa

Lappalaiset asuivat Siikajoen varsilla vielä silloin, kun hämäläiset ja savolaiset tulivat etelästä käsin. He eivät mielellään siirtyneet hyviltä riistamailta Siikajoen varsilta. Mutta heidän oli paettava uusien tulokkaiden tieltä, koska nämä olivat maanviljelijöitä, lisäksi heitä lukuisampia ja voimakkaampia.

Kostoksi lappalaiset jättivät uhrin: Siikajoki vaatii joka vuosi ihmishengen. Jollei se sitä saa, hukkuu seuraavana vuonna useampi ihminen. (Rantsila kotiseutumme. 1958)

Lappalaiset Koillismaalla

Kolme lappalaista saapui Pudasjärven Parkkilan harjulle Satkajärven rannalle ja teki kodan. He metsästivät ja kalastivat. Yksi heistä – Pirkko nimeltään – lähti eräänä päivänä kauemmaksi ja tuli järven rannalle. Hän teki siihen kodan. Palattuaan toisten luo nämä kysyivät, mitä hän oli nähnyt. Pirkko vastasi:
– Oli siellä jonkunlainen järvi.

Näin sai Jongunjärvi nimensä. Pirkko palasi kodalleen. Siellä hän veisti petäjästä kaukalon ja istui siihen. Tuuli toi hänet erääseen saareen. Hän mielistyi saareen niin, että hän toi kotansa sen rannalle ja asui sitten siinä. Näin sai Pirkonsaari nimensä. (Juho Manninen 1938. SKA)

Kuusamon Teeriniemi on saanut nimensä niin suurista teerimääristä, että niitä voi paljain käsin pyydystää. Teeriniemi oli alkuaan niin kivetöntä seutua, että siellä asuneet lappalaiset toivat tulisijansa kivet muualta. He olivat suuria noitia, jotka soutivat kivellä eli pitivät suuria kiviä veneinään. He olivat niin sanottuja kivellä soutajia. Tällainen suuri kivi, jolla lappalaiset ovat soutaneet, on vieläkin näkyvissä Sarvijoen suussa, kertoo tarina.

Kerran lappalaiset tekivät koskea Sakkojokeen. He kantoivat koko talven ajan kiviä Salmikoskesta. Kevättalvella jää petti, ja niin jäivät kivikontit keskelle jokea. Sitä paikkaa jossa jää petti kutsutaan Lappalaisten kivikontiksi.

Toisen tarinan mukaan lappalaiset rupesivat Iikoskea tekemään. He kantoivat kiviä kontilla. Mutta kontin saumat pettivät ja kivet jäivät Sakkojokeen. Sinne jäi kivirova, jota Lappalaisen kontiksi kutsutaan. (Vanha Kuusamo kertoo 1964)

Suomalaisia tuli asumaan Kuusamoon. Muojärvelle asettui yksi heistä, Nenonen nimeltään. Hänellä oli yhdeksän poikaa, jotka kaikki olivat ahkeria kalastamaan. Heidän nuottansa oli sata syltä pitkä, sata syltä alava, ja heidän apajansa oli sata syltä syvä. Kun lappalaiset kuulivat Nenosten kalansaaliista, he rupesivat kadehtimaan. He päättivät anastaa tuon kalapaikan ikiajoiksi itselleen.

Nenonen kuuli lappalaisten aikeista ja varustautui vastustamaan yhdessä suomalaisten naapureiden kanssa. Nenonen joukkoineen asettui erään niemen kärkeen veneineen ja lauttoineen odottamaan lappalaisten hyökkäystä. Pian lappalaiset tulivatkin, mutta heidän hyökkäyksensä epäonnistui alkuunsa. Lisäksi suomalaiset olivat saartaneet heidät. Silti lappalaiset taistelivat viimeiseen vereen asti. Pakoon ei monikaan päässyt. Suomalaiset hautasivat lappalaisten ruumiit siihen niemeen, jossa taistelu oli käyty. Sen nimenä on Lapinniemi. (Iisak Purola 1937 Kansanrunousarkisto)

Sovion ja Jotailan äijä Raahessa

Hämärässä menneisyydessä lappalaiset asuivat Raahen seudulla. Sitä perua ovat monet heistä muistuttavat paikannimet, kuten Lapinkylä, Korsu, Ruona ja Vuolu. Eräällä Sovio-nimisellä ukolla oli kotakenttänsä nykyisen Raahen keskustan paikalla.

Kerran tuli ylpeä Jotailan äijä, heitti konttinsa kuusen oksaan ja rakensi Sovion kentälle oman pirttinsä. Jotailan äijä oli mahtavan suurikokoinen – lienee ollut jatulien perua Pattijoen suusta Mansikkakallion luolasta.

Jotailan jätti ajoi Sovion äijän kodastaan. Kauhistuneena Sovio ja muut lappalaiset katsoivat, kuinka tämä riehui pirttinsä teossa ja möyri maata. Metsä siinä ryskyi ja hirret keikahtelivat. Äijän tavattoman iso lapio heilui keveästi, kun hän myllersi kenttää pelloksi. Jätti teki mahtavan talon, jonka hän risti Sovioksi entisen asukkaan mukaan. Pian ruvettiin nimittämään Jotailan ukkoakin Sovioksi. Suureksi osaksi tämän talon maalle Pietari Brahe rakennutti kaupungin 1600-luvulla. (Paulaharju, Wanha Raahe 1925)